Walleniuksen perheessä haljennut hellan levy ja vuotava pytty olivat torpata ajatukset hankkia valokuitu kotiin. Lopulta kelkka kuitenkin kääntyi, kirjoittaa freelancetoimittaja ja bloggaaja Sanna Wallenius.
”Tällä rahallahan koko perhe pääsisi viikoksi etelään!” parahdan, kun kuulen ensimmäistä kertaa hinta-arvion valokuidusta kotiin asennettuna.
2 390 euroa, lukee Valokuitusen nettisivuilla.
Ajattelen keittiön haljennutta hellan levyä, vessan vuotavaa pyttyä, lapsen oikomishoitoa ja jostain syystä myös isääni, jolla on tapana lähettää kerran viikossa tekstiviesti: ”Huomasitko, että grillimakkarat ovat nyt tarjouksessa, kolme pakettia kympillä?”
Onko meillä varaa maksaa maahan kaivettavasta kaapelista melkein kaksi ja puoli tuhatta, kun huusholli on rahareikiä täynnä?
”Unohdetaan se valokuitu toistaiseksi”, toteaa mies alistuneesti, vaikka tiedän, että nopea netti on ollut hänen toiveensa jo pitkään. Minäkin olen lobannut asiaa täällä Vantaan Nikinmäessä siitä asti, kun ensimmäiset mainokset valokuidusta tipahtivat postilaatikkoon. Valokuituverkko on luvattu rakentaa, kunhan tarpeeksi moni alueen asukkaista sitoutuu tilaamaan valokuituyhteyden.
Kuka maksaa netistä noin paljon, joku on kirjoittanut Nikinmäen Facebook-ryhmään. Muutaman viikon päästä käy ilmi, että aika moni.
”En kyllä tiedä, miksi vatuloimme tämän kanssa. Kuitu on pakko jossain vaiheessa kuitenkin tilata. Onko täydellistä hetkeä koskaan?” hän toteaa.
Savumerkkejä ja raivareita
Omakotitalon pihaan pystytetyssä kyltissä lukee, että tähänkin taloon on tulossa valokuitu. Seuraavalla viikolla plakaatteja ilmestyy Nikinmäkeen lisää. Ne vaanivat meitä lenkkipolulla, matkalla lähikauppaan ja työmatka-aamuina. Tuokin maailman pihein isäntä muka tilannut valokuidun? En usko.
”Tää surkee netti lagaa koko ajan! En pysty pelaamaan!” kuopus räyhää yläkerrassa, kun tulen kotiin. ”Voisko joku käynnistää sen wifi-purkin taas”, säestää siskonsa.
Käynnistetään.
No, kaikkeen tottuu, mietin. Ja täytyykö sitä nyt koko ajan olla linjoilla…
Tunnin päästä yritän siirtää järjestelmäkameran kuvia koneelle ja tuijotan ruudulla pyörivää ympyrää raivon vallassa. ”Kuka tukkii taas nettiä?” yläkerrasta huudetaan.
Yksi valokuitu, kiitos!
Lauantaiaamuna olen viemässä ulos roskapussia, kun törmään pihalla tuttuun kaveriin. Mitä ihmettä Timo tekee täällä? Kuulumisten vaihdon yhteydessä käy ilmi, että tuttavamme myy kakkostyönään valokuitua ja on juuri kiertämässä läpi naapuruston asuntoja.
Käymme läpi asennuksen aikatauluja ja tarjousta. Timo kertoo, että hinnan voi halutessaan maksaa vaikka osamaksulla. Jos tilaisimme valokuidun nyt, se olisi käytössä parin, kolmen kuukauden päästä.
Sisäinen hihhulini sanoo, että tämä on merkki. Universumi lähetti pihallemme Timon, jotta lopettaisimme typerän jahkailun. Puoliso kuuntelee horinaani huvittuneena mutta näyttää mietteliäältä.
”En kyllä tiedä, miksi vatuloimme tämän kanssa. Kuitenkin jossain vaiheessa on pakko tilata valokuitu kotiin. Onko täydellistä hetkeä koskaan?” hän toteaa.
Vartin päästä lähetän Timolle viestin, että haluamme tehdä sopimuksen. Tuntuu niin riehakkaalta, että tekisi mieli poksauttaa jääkaapin skumppa. Hillitsen itseni ja keitän kahvit.
Asentajat ovellamme, unelma valokuidusta kotiin toteutuu
Viikon päästä valokuituliittymän suunnittelija piipahtaa luonamme. Käymme läpi talon pohjan ja pohdimme, mistä kohtaa valokuitu kannattaisi tuoda sisään. Hävettää tunnustaa, että olemme eläneet yhdeksän vuotta talossa, jossa adsl-tukiasema on kodinhoitohuoneen oven takana sijaitseva johtojen ja pölypallojen sekamelska.
No, sitä on turha enää murehtia. Pian meillä on valokuitu!
Odottavan aika on tosin pitkä. Valokuituverkkoa ei rakenneta yhdessä yössä näin isolle asuinalueelle. Seuraavan parin kuukauden aikana kaivinkoneet mylläävät tonteilla. Pelkään etukäteen, miten pihamme selviytyy valokuitukaapelien asennuksesta, mutta turhaan: noin 50 sentin levyistä ja 40 sentin syvyistä kaapeliojaa ilmestyy etupihalle noin viidentoista metrin matkalle. Työmiehet peittävät kuopan ja kylvävät päälle nurmikonsiemenet. Parin viikon kuluttua valokuitu puhalletaan painevoimalla kaapeliin.
Eräänä aamuna ovellamme seisoo kaksi koltiaista, joita erehdyn luulemaan 15-vuotiaan kuopuksen kavereiksi. Nuoret miehet paljastuvat kuitenkin valokuituasentajiksi.
Homma hoituu sukkelasti: vajaan tunnin jälkeen keittiön nurkassa on valokuituboksi, jossa tuikkii lupaavasti pieni valo. Asentajat lupaavat, että nopea netti on käytössämme, kunhan laajakaistapalvelut on tilattu ja kytketty.
1000 megabittiä: netti kuin formula-auto
Ei olla enää köyhiä eikä kipeitä, huomaan, kun aprikoimme, minkä kokoisen nettipaketin tilaisimme. Valittavana on 100-, 200- ja 1000-megabittiset yhteydet. Hetken ajattelen jälleen isää ja grillimakkaratarjouksia.
”Eikö se 200-megabittinen riitä? Täällä sanotaan, että se on isoon surffailuun ja pelaamiseen”, luen Telian sivuilta.
”Ei. Liian kauan on kärsitty. Ansaitsemme parempaa”, vastaa mies ja klikkaa ostoskoriin 1000-megabittisen laajakaistan.
”Saahan sen sitten vaihdettua tarvittaessa pienempään”, hän kiiruhtaa lisäämään, mutta tiedän jo, kuinka tässä käy. Kun on kerran istunut Porschen kyydissä, ei halua enää ajaa Ladaa.
H-hetkellä tuntuu tosin kuin olisimme Monacon F1-radan starttiviivalla. Jännittää, pelittääkö uusi yhteys täydellisesti vai pitääkö kurvata heti varikolle.
Testiajo mykistää jokaisen kuljettajan: kuvat ja videot latautuvat sekunneissa, eikä pelikoneiden ääreltäkään kuulu enää huutoa. Lukuja rakastava puoliso laskee, että valokuituyhteys on 265 kertaa vanhaa adsl-liittymää nopeampi.
Teksti: Sanna Wallenius
Kuvat: Jaakko Lukumaa